ALA-KEMIJOEN VANHAA HISTORIAA

JOHDANTO

Vanhimmat löydetyt merkit ihmisen toiminnasta Lapissa on ajoitettu n. 5500 eKr eletylle ajalle. Tuolloin Kainuunmeri aaltoili vielä Rovaniemen korkeudella. Vähitellen maan pinta kohosi, vesi pakeni ja maankuori alkoi hiljalleen saada nykyisen muotonsa.

Suuret joet ja pienet purot ovat alueen luonnolle tunnusomaisia. Monin paikoin voimakas virta on kuluttanut uoman jyrkkätörmäiseksi kanjoniksi ja kulutusta hyvin kestäviin kallioperän kynnyskohtiin on muodostunut koskia ja putouksia. Nopeasti virtaava vesi kuljettaa hienoimmat maa-ainekset pois ja ne kasaantuvat suvantoihin tai jokisuuhun. Virtapaikoissa onkin yleensä kova hiekka-, sora-, tai louhikkopohja. Suvantoalueet sen sijaan ovat mutapohjaisia ja usein järvimäisiä.

Lapin ilmasto suosii soiden syntymistä; lunta on paljon ja sulamisvedet tulvivat kaikkialle, soillekin. Viileyden vuoksi haihtuminen on vähäistä ja siksi osa sadevedestäkin jää maahan. Kemin ja Rovaniemen välillä yli puolet pinta-alasta on soita. Useimmat joet ja purot ovat suovesien ruskeaksi värjäämiä (Lapin luontotietoa, Leppänen).

Kemijoki oli ennen sen valjastamista sähköntuotantoon yksi Euroopan tuottoisimpia lohijokia. Sen valuma-alue on 51 000 km2 ja keskivirtaama jokisuulla 556 m3/sek. Kemijoen poikastuotantokyvystä ei ole käytettävissä tarkkoja lukuja mutta verrattaessa sitä esim. Tornionjoen poikastuotantoon, on todettu, että Kemijoen tuotanto on aina ollut Tornionjokea suurempi.

Lohet aloittivat nousunsa jokeen tulvatilanteesta riippuen touko-kesäkuun vaihteessa ja nousivat kaikkien suurten sivujokien: Ounasjoki, Kitinen, Luiro ja Kemihaara yläosiin asti. Meritaimen nousi samoihin sivujokiin mutta useimmiten vielä vielä ylemmäksi jokien alkulähteille. Taimen aloitti nousunsa samaan aikaan lohen kanssa mutta jatkoi nousuaan vielä syys- lokakuussa.

Siikaa Kemijokeen nousi pitkin kesää. Tuottoisimmassa siian kalastuspaikassa, Taivalkoskessa heinäkuun alkupuolella jokeen noussut kesäsiika oli saalismäärältään runsaampi kuin syksyllä jokeen noussut vaellussiika, jota Siikapäivyys kalasti Jaakonpäivästä 25.7. syyskuun loppuun.

Siikapäivyys oli ylimuistoinen nautinta ja osa kuninkaan erämaiden asuttamiseen kannustusta 1500-luvulta. Siihen kuuluin 224 savua eli veronmaksukykyistä taloa Runkauskylän Mattisesta Kemin Kirkonkylään ja Lautiosaareen meren rantaan. Pyyntioikeus oli jaettu kahdeksaan päivyyteen, jossa kussakin kalasti 28 tilaa eli savua ja ne lipposivat Taivalkoskessa vuoroviikoin vahvistetussa järjestyksessä. (Matti Herva: Jatuli)

Kemijoessa nahkiainen ei noussut Taivalkosken yläsuvantoa ylemmäksi ja pääsaalisalue oli koskessa. Vaasan Vesiylioikeus määritteli tuomiossaan 9.6.1982 alueen korvattavan nahkiaissaaliin jakaantumisen paikallisten pyytäjien kesken: Alapaakkola 75 %, Ilmola-Koroinen 20 %, Hirmula 2 %, Lautiosaari 2 %, Liedakkala 1 % ja Kemin Kirkonkylä 0 %.

Koko Kemijoen vesistöalueella on 1800-luvun puolivälistä lähtien suoritettu lauttausta eli tukkien uittoa lauttana, johon koottiin 7 kerrosta täyspitkiä runkoja pitkittäin ja vuorotellen saman verran poikittain sekä sidottiin vittaksilla, näreillä tai kettingeillä yhteen. Irtouitto valtasi kuitenkin joen 1917 ja sekin päättyi kesän 1991 mentyä. Uiton vaatimissa sivuvesien perkauksissa ja oikimisissa menetettiin kuitenkin poikastuotantoalueita.

Kesä 1948 oli Kemijoen vesistöalueen viimeinen lohikesä, kun Isohaaran tulvaluukkujen pohjarakennelmat olivat jo valmiina, mutta luukut eivät olleet paikallaan, joten joki virtasi luukkujen kynnysten yli. Isohaaran voimala otettiin käyttöön syyskesällä 1949 ja sen myötä joki sulkeutui vaelluskaloilta.

HISTORIAA

Kemijoen vesistöalueen yksi vanhimmista kalatalousaluejaoista oli aikanaan jako Alapitäjään ja Yläpitäjään. Siinä Alapitäjän muodostivat: Kemin Kirkonkylä, Liedakkala, Lautiosaari ja siitä vuonna 1618 omaksi kyläksi eronnut Hirmula. Vallitunsaaren eteläkärjen ja meren välisellä jokisuun osalla ei saanut olla lohipatoja. Syynä tähän myös oli se, että se oli osa tärkeää laivareittiä, kun laivat purjehtivat Keminmaan Vanhan kirkon kohdalla joessa olleeseen kauppapaikkaan ja Kemin vanhimpaan satamaan: Haminasaareen. Vielä 1600-luvulla laivoilla pääsi Haminasaaren alapuoliseen Mahlasaareen.

Yläpitäjä oli Ilmola-Koroinen ja sen yläpuolinen koko Kemijoen alue, joka vielä silloin oli melko harvaan asuttua, välillä paikoin jopa autioitunutta huonojen kalavuosien jäljiltä. Alapitäjä maksoi saman verran lohiveroa kuin yläpitäjä ja jaon perusteena oli kalastuksen tuotto ja sen tuoma veronmaksukyky.

Maaherra Johan Grahnin määräämä kiertävä kalastusjärjestys eli jako 8 kullekuntaan vuonna 1666 oli vain yksi yritys loputtomassa kalastus ukaasien ketjussa. Kemin lohikäräjien historia kuitenkin kertoo lohenkalastuksen riidoista ja tuoton jakamisen pysyvistä vaikeuksista jo vuosisatoja sitten. (Reija Satokangas: Keminmaan historia sivu 124)

Lohenkalastuksen on arveltu olleen aikanaan kokonaan kantatilojen yksinoikeus, mutta jatkuvat lohiriidat etenkin 1500-luvulta lähtien aiheuttivat sen, että niissä tarvittiin kolmatta osapuolta: Kruunun kulloistakin oikeuslaitosta. Riidoilla tavallaan tunnustettiin ajan mittaan kuninkaan edustaman hallintojärjestelmän päätäntävalta vaelluskalaan – tästä oli enää lyhyt matka Jus Regaleen eli valtion omistukseen.

Korvan lohipato Liedakkalassa tunnettiin aikanaan myös Saavan patona ja oli lajissaan Euroopan suurin. Se rakennettiin viimeisen kerran kesällä 1932 – sen oli väistyttävä uiton tieltä.

Karsinapato oli luonnon pyydys: se rakennettiin puusta heti, kun tulva laski sen verran, että patovaajat voitiin lyödä joen pohjaan. Kuninkaan väylää – kolmasosaa valtaväylästä – ei saanut aidata. Patovarren aita ohjasi karsinaan, rajoitti samalla pyytävää virtausta mutta lisäsi saman verran padon ohittavaa virtausta, joka aiheutti sen, että kylmässä vedessä lohi ei jaksanut voittaa lisääntynyttä virtausta vaan hakeutui aidan vartta karsinaan.

Tervolan alueen suurimmat padot olivat Ylipaakkolan Mölönkari, Runkauskylän Töllinkari ja Peurassa Könkään lanapato. Muurolassa oli karsinapato – se ja Peuran Könkään pato olivat pudaspatoja, joita uitto ei haitannut.

Mölökari oli ns Anneksipato eli sen pyyntiin saaminen tarkoitti vuoden 1873 Väylätuomion mukaan sitä, että alapuolisella jokiosalla oli lopetettava pyynti rantapadoilla ja kevätkulkuuksella.

Lopullisesti Kemijoen suurten väyläpatojen lohenkalastuksen valtiolle tuomitsi vuonna 1894 Keisarillisen Suomen Senaatin oikeusosasto.

Ala-Kemijoella oli myös yksityisiä korvattavia lohen kalastusoikeuksia, jotka myös Vaasan VYO vahvisti Kemijoen kalakorvauskiistan tuomiossaan 9.6.1982.

Liedakkalan Kokonluodonputaan (Hervanputaan) lanapato, jonka omistivat tasasuurin osuuksin Kemin (Keminmaan) kirkkoherra, kappalainen ja Hervan Maakirjatalo. Lisäksi kirkkoherralla oli yksityisiä lohenkalastusoikeuksia: Väyläpato kokonaan, Varpunenän apajasta 1/8 sekä Hirsipuurannan rantapato, Väyläpadon kirkkoherra oli saanut lahjoituksena omaksi ja verottomaksi ikiajoista, koska oli vähäväkisen seurakunnan paimenena omin rahoin osallistunut Pyhän Mikaelin (Vanhan kirkon) rakentamiseen. Kirkon aikakirjat kuitenkin kertovat, että Väyläpato tuotti huonosti lohta.

Edellä mainittujen lisäksi Vaasan VYO:n tuomio vahvisti myös kaksi muuta korvattavaa yksityistä lohenkalastusoikeutta: Kaakaman lohipatoyhtymä ja Laivaniemen Tynnyrikunnan pyyntiyhtymä.

Kirjoittaja: kotiseutuneuvos Eero Yliniemi